Tanssin nyt keväällä todella paljon. Ihmettelinkin, miten hyvin jalkani jaksoivat, mutta tulihan se sieltä, kipu, tuo tuttu vieras. Liika tanssiminen oli taas rasittanut vasemman jalan vasenta varvasta, ja rasitus tuntui parin viikon ajan kipuna nilkassa ja jalkaterässä. En lainkaan ihmettele, että jalka ja nilkka protestoivat sitä, miten toistuvasti niiden päälle puolivarpailla varataan koko sorjat 60 kiloani. Varsinaisesti pinta-ala, jolle kaikki tuo paino kohdistuu, ei ole järin suuri eikä se missään nimessä jakaudu tasaisesti, ja nilkankin asento on vino.
Olen tottunut siihen, että jalkani rasittuvat tanssimisesta. Muistan, miten tulin kotiin balettitunneilta ja vain vaapuin eteisestä omaan huoneeseeni, nostin jalat ylös tai upotin jääkylmään veteen arastavat tanssiräpyläni. Vielä rankemmaksi kipu kävi irlantilaista tanssia harrastaessani, mutta ei niin kamalaksi, että se olisi pitänyt minut poissa harrastuksen parista. Pahimmillaan jalat eivät ehtineet palautua viikossa edellisestä tunnista, ja hoipersin tunnille jalat jo valmiiksi muusina. Sama jatkuu edelleen, mutta vain eri tanssilajin parissa lopetettuani irkkutanssin muista syistä.
Tosin nykyään osaan kuunnella paremmin kehoani ja tiedän, missä rajani menevät. Toisaalta myös toistuvasti rikon noita rajoja. Koska on pakko tanssia. Se antaa kuitenkin enemmän kuin ottaa. Sitä paitsi olen vakaasti sitä mieltä, että tanssiminen kuitenkin vahvistaa jalkojani, mikä on hyvä asia, kun ottaa huomioon, miten vempulat ne muuten ovat. Joten en aio myöskään lopettaa tanssimista pienen tai vähän isommankaan särkyilyn vuoksi. Nyt lääkekaappini vakiovarustukseen kuuluukin aina kylmägeeli ja ideaaliside, jotta saan tarvittaessa tuettua kipuilevan koipeni.
Totta kai kipu aina herättää vähän huolta. Mitä tein väärin? Miten pitkään minun pitää lepuuttaa jalkaa? Meneehän se varmasti ohi? Eihän mitään ole mennyt pysyvästi rikki? Voinhan vielä jatkaa tanssimista? Ihan näin radikaaleja kysymyksiä ei tietenkään pyöri päässä, jos jalkoja vain vähän kuumottaa ja väsyttää. Mutta aina välillä, kun jalat rasittuvat kunnolla liiaksi, nämä kysymykset kyllä pomppaavat mieleeni hyvinkin raskaina. Näin kävi nyt juuri parina viime viikkona, kun jalat tuntuivat olevan ihan kokonaan rikki kaikesta barokista. Nilkat olivat arat ja tuntuivat todella veltoilta. En ollut mitenkään telonut jalkojani, joten tiesin, että mikään ei varsinaisesti voi olla tapaturmaisesti rikki: kyse oli vain rasituksesta. Kipuilun jatkuttua useamman päivän, yli viikon aloin huolestua. Koska järjestämämme naamiaistanssiaiset lähestyivät, minua alkoi pelottaa, etten voisikaan tanssia siellä. Tiesin, että minulle olisi mahdotonta vain istua ja katsella muiden tanssimista. Toisaalta olin myös luvannut työstää yhden soolotanssin ja yhden paritanssin esitettäväksi samaisessa tilaisuudessa. Soolotanssista jouduin luopumaan, koska en yksinkertaisesti kyennyt harjoittelemaan sitä riittävästi, jotta olisin saanut sen esityskuntoon, ja päätin panostaa rajoitetun treenimääräni paritanssiin.
Lepuutin jalkaa pari viikkoa. Treeneissä tanssin kevyemmin, jätin puolivarpaille nousemisen ja muun hienostelun ja vain kävelin kuvioita läpi muiden mukana, huutelin ohjeita ja sellaista. Sidoin vasemman jalan muutamana pahimpana päivänä. Olin pahuksen ahdistunut, kun en tiennyt, miten kauan jalka aikoi särkyillä ja milloin pääsisin taas tanssimaan - vai pääsisinkö enää ollenkaan? Myös tanssiaiset Svartsjössä Ruotsissa lähestyivät tuskaisen nopeasti, ja ajatus, etten pääsisi siellä tanssimaan, oli musertava. Noina hetkinä kirosin, miksei minulla voi olla normaaleja, terveitä jalkoja, joilla tanssia.
Onneksi kipuilu kuitenkin meni ohi levolla vähän reilussa parissa viikossa, vaikka välillä tanssinkin vähän. Saatoin tanssia aivan normaalisti naamiaistanssiaisissa, vaikka vähäinen treeni näkyikin heti esityksessä horjahteluina ja liikkeiden epävarmuutena ja epäpuhtautena, mutta pääasia, että pystyin kuitenkin tanssimaan. Nyt voin hyvillä mielin odottaa myös Svartsjön tanssiaisia.
16. huhtikuuta 2013
Häpeästä
Kirurgini kysyi minulta erään puhelun yhteydessä, olenko koskaan hävennyt käsiäni. Jouduin oikein pohtimaan asiaa. Olenko minä hävennyt käsiäni? Lapsena toki piilotin usein käteni selän taa valokuvissa, mutta en tiedä, teinkö sitä tietoisesti. Se saattoi johtua ehkä ennemminkin pienen lapsen ujoudesta ja halusta olla näyttämättä erilaiselta kuin varsinaisesti häpeästä. En sanoisi sitä häpeäksi. Minusta häpeä on jotain muuta, synkempi ja syvempi tunne omasta kelvottomuudesta. Sellaista en ole käsieni tai jalkojeni vuoksi kokenut. En ainakaan niin, että sitä enää muistaisin.
Kirurgini kyseli myös aiemmin, olenko koskaan halunnut proteeseja. Ei, en ole halunnut. Minusta ajatuskin on vastenmielinen ja ällöttävä. Yleensä harmistukseni liittyy käsieni tai jalkojen vajaaseen toiminnallisuuteen siinä hetkessä, kun en voikaan tehdä jotain (tai en ole vielä keksinyt, miten voisin sen tehdä), enkä rehellisesti sanoen usko, että edes nykyiset proteesit voisivat olla niin hyviä, että ne parantaisivat raajojeni toiminnallisuutta ja olisivat vielä käytännölliset eivätkä vaatisi mitään suuria operaatioita. Jos olenkin joskus ollut turhautunut kiusaamiseen koulussa käsieni epämuodostuneisuuden vuoksi, en usko, että proteesit olisivat varsinaisesti muuttaneet asiaa miksikään: ravun ja saksikäden sijaan minua olisi luultavasti haukuttu kumikädeksi tai vastaavaksi. Normaalilta näyttävä proteesi on kuitenkin vain proteesi, ei oikea käsi, joten se on vähän sama kuin vetäisi naamarin päähänsä: ruman sijaan voitaisiin haukkua kuminaamaksi tai naamaripelleksi. Kiusaaminen tuskin loppuisi. Se vain muuttaisi muotoaan. Sitä paitsi proteesit eivät mielestäni ole kovinkaan kauniita. Enkä edes halua kuvitella kaikkia hiertymiä ja hankaumia, mitä proteesit voisivat aiheuttaa.
En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hävetä itseäni tai käsiäni. Onhan se välillä vähän noloa ja poskia kuumottavaa, jos pudotan lompakon ruuhkaisessa kassajonossa ja kolikot leviävät pitkin tannerta tai ravintolassa sohellan jotain aterimien tai itse ruoan kanssa. Mutta kun asiaa ajattelee niin ymmärtää, että niin voisi käydä kenelle tahansa. Riippumatta sormien lukumäärästä.
Oman kokemukseni mukaan, kun ei itse tee asiasta numeroa ja käyttäytyy ihan normaalisti, eivät toisetkaan ihmiset reagoi niin voimakkaasti. Uskon, että se johtuu siitä, että ihmiset reagoivat helpommin ja voimakkaammin poikkeavaan käytökseen kuin poikkeaviin käsiin, joita ei edes välttämättä huomaa heti. Eikö salaileva, häpeilevä ja piilotteleva käytös muka herättäisi sinussa epäilyksiä ja ennakkoluuloja? Varmasti herättäisi! Useat ystäväni ovat sanoneet, etteivät ole kiinnittäneet käsiini ja jalkoihin huomiota, ennen kuin vasta oltuaan kanssani pitempään tekemisissä: epämuodostumat eivät ole olleet ensimmäinen asia, minkä he ovat minussa huomanneet. Monesti ystäväni myös kertovat - joskus hieman pahoitellenkin, mutta aivan syyttä - että he unohtavat vammaisuuteni ja että en aina pystykään tekemään kaikkea ihan samoin kuin he. Minusta unohtaminen on vain hyvä asia. Se kertoo, että olen heille ensisijaisesti jotain muuta kuin vammainen.
Totta kai maailmaan mahtuu ihmettelijöitä, pällistelijöitä ja hysteerisiä kauhistelijoita, mutta näiden tapausten kanssa on vain elettävä. Onhan se totta, että erilaisuus vetää katseita ja luonnostaan hieman kauhistuttaa ihmisiä, mutta loppujen lopuksi erilaisuus voi olla mitä tahansa, sen muodolla ei ole niinkään väliä. Joten minä en ainakaan jaksa häpeillä käsiäni. Pääsen paljon helpommalla, kun minun ei tarvitse miettiä, miten kätken käteni.
Toisaalta joskus kyllä ihmisten tuijotukset kyllästyttävät ja väsyttävät ja etenkin, jos tuijottaminen vie energiaa kommunikaatiolta, usein katson parhaaksi tilapäisesti viedä käteni pois näkyvistä häiritsemästä toisen keskittymistä varsinaiseen asiaan. Useimmiten visuaalisen ärsykkeen katoaminen auttaa, mutta pyrin kyllä välttämään käsieni piilottamista viimeiseen asti. Mieluummin sitten vaikka huomautan asiallisesti tai kehotan vain kysymään, jos siltä tuntuu.
Kirurgini kyseli myös aiemmin, olenko koskaan halunnut proteeseja. Ei, en ole halunnut. Minusta ajatuskin on vastenmielinen ja ällöttävä. Yleensä harmistukseni liittyy käsieni tai jalkojen vajaaseen toiminnallisuuteen siinä hetkessä, kun en voikaan tehdä jotain (tai en ole vielä keksinyt, miten voisin sen tehdä), enkä rehellisesti sanoen usko, että edes nykyiset proteesit voisivat olla niin hyviä, että ne parantaisivat raajojeni toiminnallisuutta ja olisivat vielä käytännölliset eivätkä vaatisi mitään suuria operaatioita. Jos olenkin joskus ollut turhautunut kiusaamiseen koulussa käsieni epämuodostuneisuuden vuoksi, en usko, että proteesit olisivat varsinaisesti muuttaneet asiaa miksikään: ravun ja saksikäden sijaan minua olisi luultavasti haukuttu kumikädeksi tai vastaavaksi. Normaalilta näyttävä proteesi on kuitenkin vain proteesi, ei oikea käsi, joten se on vähän sama kuin vetäisi naamarin päähänsä: ruman sijaan voitaisiin haukkua kuminaamaksi tai naamaripelleksi. Kiusaaminen tuskin loppuisi. Se vain muuttaisi muotoaan. Sitä paitsi proteesit eivät mielestäni ole kovinkaan kauniita. Enkä edes halua kuvitella kaikkia hiertymiä ja hankaumia, mitä proteesit voisivat aiheuttaa.
En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hävetä itseäni tai käsiäni. Onhan se välillä vähän noloa ja poskia kuumottavaa, jos pudotan lompakon ruuhkaisessa kassajonossa ja kolikot leviävät pitkin tannerta tai ravintolassa sohellan jotain aterimien tai itse ruoan kanssa. Mutta kun asiaa ajattelee niin ymmärtää, että niin voisi käydä kenelle tahansa. Riippumatta sormien lukumäärästä.
Oman kokemukseni mukaan, kun ei itse tee asiasta numeroa ja käyttäytyy ihan normaalisti, eivät toisetkaan ihmiset reagoi niin voimakkaasti. Uskon, että se johtuu siitä, että ihmiset reagoivat helpommin ja voimakkaammin poikkeavaan käytökseen kuin poikkeaviin käsiin, joita ei edes välttämättä huomaa heti. Eikö salaileva, häpeilevä ja piilotteleva käytös muka herättäisi sinussa epäilyksiä ja ennakkoluuloja? Varmasti herättäisi! Useat ystäväni ovat sanoneet, etteivät ole kiinnittäneet käsiini ja jalkoihin huomiota, ennen kuin vasta oltuaan kanssani pitempään tekemisissä: epämuodostumat eivät ole olleet ensimmäinen asia, minkä he ovat minussa huomanneet. Monesti ystäväni myös kertovat - joskus hieman pahoitellenkin, mutta aivan syyttä - että he unohtavat vammaisuuteni ja että en aina pystykään tekemään kaikkea ihan samoin kuin he. Minusta unohtaminen on vain hyvä asia. Se kertoo, että olen heille ensisijaisesti jotain muuta kuin vammainen.
Totta kai maailmaan mahtuu ihmettelijöitä, pällistelijöitä ja hysteerisiä kauhistelijoita, mutta näiden tapausten kanssa on vain elettävä. Onhan se totta, että erilaisuus vetää katseita ja luonnostaan hieman kauhistuttaa ihmisiä, mutta loppujen lopuksi erilaisuus voi olla mitä tahansa, sen muodolla ei ole niinkään väliä. Joten minä en ainakaan jaksa häpeillä käsiäni. Pääsen paljon helpommalla, kun minun ei tarvitse miettiä, miten kätken käteni.
Toisaalta joskus kyllä ihmisten tuijotukset kyllästyttävät ja väsyttävät ja etenkin, jos tuijottaminen vie energiaa kommunikaatiolta, usein katson parhaaksi tilapäisesti viedä käteni pois näkyvistä häiritsemästä toisen keskittymistä varsinaiseen asiaan. Useimmiten visuaalisen ärsykkeen katoaminen auttaa, mutta pyrin kyllä välttämään käsieni piilottamista viimeiseen asti. Mieluummin sitten vaikka huomautan asiallisesti tai kehotan vain kysymään, jos siltä tuntuu.
"Eikö tuo ole jo menneisyyttä?"
Hämmästyin, kun lääkärissä käydessäni lääkäri ihmetteli, miksi halusin niin kovasti nähdä raajoistani otetut röntgenkuvat ja puhua asiasta. Hän kysyi, koenko yhä tarvetta puhua asiasta, vaikka se jo tavallaan on menneisyyttä. Tämä häkellytti minua. Menneisyyttä? En uskaltanut siinä tilanteessa sanoa, että minulle käteni ja jalkani eivät ole menneisyyttä, vaikka suuret operaatiot ovatkin ohi: elän asian kanssa joka päivä arjessani enkä voi sanoa, että vammaisuuteni olisi jotenkin menneisyyteeni jäänyt asia. Nyt, kun olen itse siinä iässä, että kykenen ymmärtämään tilastani enemmänkin kuin sen, että minulla on erilaiset kädet ja jalat kuin muilla, en näe siinä mitään ongelmaa, että olen kiinnostunut aiheesta, josta minulle ei loppujen lopuksi ole paljoakaan kerrottu, koska olen ollut niin pieni, kun aihe on ollut erityisen kuumana lautasella.
Tänään kirurgini soitti minulle jätettyäni hänelle viime viikolla viestin, jossa kyselin elokuussa otettujen röntgenkuvien perään. Oli mukava jutella hänen kanssaan, niin kuin silloin elokuussakin. Tavallaan puhuin silloin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa: olinhan ollut todella pieni lapsi, kun viimeksi tapasimme, enkä oikeastaan edes muistanut häntä kuin hyvin hämärästi. Sain sovittua, miten hän toimittaisi kuvat minulle, ja pääsinkin jo illalla katselemaan niin uusia kuin vanhojakin röntgenkuvia.
Kuvat olivat varsin mielenkiintoisia. Niistä näkee hyvin, miten raajani ovat kasvaneet ja muuttuneet. Pienet ja pulleat lapsen kädet ja jalat ovat muuttuneet solakammiksi ja pitemmiksi. Pehmeämmät lapsen luut ovat muuttuneet kovemmiksi. Uudemmista kuvista löysimme elokuussa uuden "varpaan", joka käytännössä toki oli vain pieni jakauma yhdessä luussa. Voi olla, että siinä ovat kahden varpaan luut sulautuneet yhteen ja jäljelle on jäänyt vain hassusti jakautunut luunpää. Minusta tämä oli erityisen hauskaa: löytää nyt itseltään uusi varvas 23-vuotiaana!
Vuosien 1992-1993 kuvien katseleminen herätti vähän omituisia tunteita. En muista noista ajoista juuri mitään. Ihan kuin en olisi ollenkaan katsellut kuvia itsestäni vaan jostakusta muusta. Vähän surullistahan se oli tajuta, että kyllä se vain minä olen niissä kuvissa ja että sairaalaelämä ja leikkaukset olivat tuolloin tiivis osa elämääni. Sinänsä olenkin ihan kiitollinen, että en juurikaan muista siitä mitään. En voi sanoa, että lapsuusmuistoni olisivat mitenkään sairaalaelämän värittämiä. Mutta olihan se hieman erikoista nähdä oma, pikkuinen kätensä lojumassa leikkauspöydällä. Vielä värisyttävämpää oli nähdä samainen tassu auki leikattuna, mutta samalla se oli myös äärimmäisen mielenkiintoista. Toisaalta olen vauvakirjaani selatessa tottunut näkemään ties millaisia "pikkuinen käsi ketunraudoissa" -kuvia, että nämäkään kuvat eivät sen enempää vatsaa vääntäneet.
Ystäväni, jolle kuvat myös näytin, katseli niitä kiinnostuneena (kävelevä lääkärikirja kun on) ja totesi sitten, että sitten voi ollakin aika mielenkiintoista, jos joskus murran käteni tai jalkani ja kun lääkärit yrittävät selvittää, miten koota murtunut alue niin, että vältytään virheasennoilta. Hän kun totesi, että äkkiseltään katsottuna röntgenkuvani näyttävät olevan täynnä virheasentoja, jos ei tiedä, mistä on kyse. No, toki myös melkoinen kasa luita puuttuu. No, onpahan minulla nyt ainakin esittää kartta tällaisia tilanteita varten. "Katsokaa, tässä on teille ohje, miten koota tämä palapeli." Tietenkin parempi, etten mene murtamaan yhtään mitään. Se olisi muutenkin kurjaa.
Että sellainen matka menneisyyteen tänään. Oli varsin jännittävää, täytyy myöntää, mutta myös monelta osin ihan valaisevaa.
Tänään kirurgini soitti minulle jätettyäni hänelle viime viikolla viestin, jossa kyselin elokuussa otettujen röntgenkuvien perään. Oli mukava jutella hänen kanssaan, niin kuin silloin elokuussakin. Tavallaan puhuin silloin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa: olinhan ollut todella pieni lapsi, kun viimeksi tapasimme, enkä oikeastaan edes muistanut häntä kuin hyvin hämärästi. Sain sovittua, miten hän toimittaisi kuvat minulle, ja pääsinkin jo illalla katselemaan niin uusia kuin vanhojakin röntgenkuvia.
Kuvat olivat varsin mielenkiintoisia. Niistä näkee hyvin, miten raajani ovat kasvaneet ja muuttuneet. Pienet ja pulleat lapsen kädet ja jalat ovat muuttuneet solakammiksi ja pitemmiksi. Pehmeämmät lapsen luut ovat muuttuneet kovemmiksi. Uudemmista kuvista löysimme elokuussa uuden "varpaan", joka käytännössä toki oli vain pieni jakauma yhdessä luussa. Voi olla, että siinä ovat kahden varpaan luut sulautuneet yhteen ja jäljelle on jäänyt vain hassusti jakautunut luunpää. Minusta tämä oli erityisen hauskaa: löytää nyt itseltään uusi varvas 23-vuotiaana!
Vuosien 1992-1993 kuvien katseleminen herätti vähän omituisia tunteita. En muista noista ajoista juuri mitään. Ihan kuin en olisi ollenkaan katsellut kuvia itsestäni vaan jostakusta muusta. Vähän surullistahan se oli tajuta, että kyllä se vain minä olen niissä kuvissa ja että sairaalaelämä ja leikkaukset olivat tuolloin tiivis osa elämääni. Sinänsä olenkin ihan kiitollinen, että en juurikaan muista siitä mitään. En voi sanoa, että lapsuusmuistoni olisivat mitenkään sairaalaelämän värittämiä. Mutta olihan se hieman erikoista nähdä oma, pikkuinen kätensä lojumassa leikkauspöydällä. Vielä värisyttävämpää oli nähdä samainen tassu auki leikattuna, mutta samalla se oli myös äärimmäisen mielenkiintoista. Toisaalta olen vauvakirjaani selatessa tottunut näkemään ties millaisia "pikkuinen käsi ketunraudoissa" -kuvia, että nämäkään kuvat eivät sen enempää vatsaa vääntäneet.
Ystäväni, jolle kuvat myös näytin, katseli niitä kiinnostuneena (kävelevä lääkärikirja kun on) ja totesi sitten, että sitten voi ollakin aika mielenkiintoista, jos joskus murran käteni tai jalkani ja kun lääkärit yrittävät selvittää, miten koota murtunut alue niin, että vältytään virheasennoilta. Hän kun totesi, että äkkiseltään katsottuna röntgenkuvani näyttävät olevan täynnä virheasentoja, jos ei tiedä, mistä on kyse. No, toki myös melkoinen kasa luita puuttuu. No, onpahan minulla nyt ainakin esittää kartta tällaisia tilanteita varten. "Katsokaa, tässä on teille ohje, miten koota tämä palapeli." Tietenkin parempi, etten mene murtamaan yhtään mitään. Se olisi muutenkin kurjaa.
Että sellainen matka menneisyyteen tänään. Oli varsin jännittävää, täytyy myöntää, mutta myös monelta osin ihan valaisevaa.
 |
| Varvastus 1993 |
 |
| Varvastus 2012 |
29. joulukuuta 2012
Puikkojen heiluttamisen riemut
Eilen istuimme lukiokaverikolmikon kesken japanilaisessa. Oli jälleen perinteisen välipäiväsushimme aika. Koska yksi meistä opiskelee nykyään eri kaupungissa, meille on muodostunut tapa vaihtaa kinkku ja laatikot japanilaiseen ja nauttia toistemme hieman nörtähtävästä mutta sangen ensiluokkaisesta seurasta. En ole pitkään aikaan nauranut yhtä paljon kuin eilen! Ruoka oli hyvää, sitä oli paljon ja kulutimme ravintolan penkkejä yli kolme tuntia turisten ja nauraen. Toivottavasti näemme samalla kokoonpanolla aikaisemmin kuin vuoden päästä, mutta on mukava tietää, että tapaamme taas viimeistään silloin.
Puikoilla syöminen on monille haastava laji. Mietin joskus vuosia, vuosia sitten, miten puikoilla syömiseen tottuneissa kulttuureissa ratkaistaisiin tilanne, jossa lapsi ei vammansa vuoksi kykenekään syömään puikoilla niin kuin kaikki muut. Miten tällaiseen suhtauduttaisiin? Tuolloin olin vain tyytyväinen, että pöytään katetaan täällä tutut ja turvalliset haarukat, lusikat ja veitset puikkojen sijaan. Enpä tullut arvanneeksi, että vielä joskus minunkin täytyisi kohdata puikkojen haasteet.
Niinhän siinä kävi, että lukiossa ystäväni tahtoi tutustuttaa minut ja toisen yhteisen ystävämme japanilaisen ruoan kauniiseen maailmaan. Ennen kuin huomasinkaan, istuin japanilaisessa ravintolassa ja kauhistelin, olenko todella aikeissa syödä raakaa kalaa ja merilevää. Hulluutta! Enhän pitänyt edes kypsästä kalasta tai muistakaan merenelävistä. Eikä tuttuja ruokailuvälineitä näkynyt missään! Voihan, ahdistus....
Yllätyksekseni ruoka oli oikein hyvää. Rakastuin täysin. Sen syöminen vain oli stressaavaa. Puikot vai haarukka? Kaikki muut syövät puikoilla. Ai, hyvä, ystävänikään ei vielä oikein täysin osaa. Hänkin opettelee. Äh, voinko minä? Entä jos kaikki menee päin seiniä ja sotken? En kyllä kehtaisi pyytää haarukkaakaan... Ei tätä ruokaa kuulu syödä haarukalla. Puolet sen hohdosta katoaa, jos sitä popsii haarukalla. Sorminkaan ei oikein kehtaa, kun muut syövät puikoilla. Mutta kun on niin noloa pyytää se haarukka...
En muista, miten tuosta ensimmäisestä kerrasta selvisin, mutta tuolloin päätin vakaasti opetella syömään puikoilla. En uskonut itse, että se voisi koskaan olla mahdollista, mutta loppujen lopuksi se kävi melko kivuttomasti. Jonkin verran sain hakea parasta mahdollista asentoa ja otetta. Ilmiselvää oli, että tarvitsisin syömiseen kaksi kättä, koska kummallakaan kädellä ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä selviytyä puikkojen heiluttelusta yksinään. Kun sopiva tekniikka löytyi, sitä sitten vain treenattiin ja vahvistettiin, jotta saisin puikkojen käsittelyyn varmuutta. Ensinnäkin olisi ollut todella kova paikka pyytää ravintolassa haarukka ja veitsi, jos kaikki ystäväni söisivät puikoilla. Vaikka olen varma, että ystäväni olisivat ymmärtäneet sen täysin. Tämä oli vain oma päähänpinttymäni. Toisekseen oli jännää syödä ensimmäisiä kertoja julkisesti puikoilla, kun en ollut aivan varma, onnistuisinko, pysyisikö ruoka puikoissa vai olisiko se pieninä riisikökköinä sylissäni tai pitkin pöytää, seiniä ja ystävieni otsikkoa. Ostin itselleni muutamat erilaiset puikot kotiin ja harjoittelin kotona nappaamaan puikoilla kaikenlaista. Söin joskus tavallistakin ruokaa puikoilla ihan vain harjoituksen vuoksi. Loppujen lopuksi harjoitusta ei tarvittu kovinkaan paljon.
Yleensä ryhmäpainetta pidetään aina huonona juttuna. Ryhmäpaineella perustellaan aina kaikenlaisia tyhmyyksiä, joita nuoret tai ihmiset yleensä tekevät. Kun minä olin ala-asteella, aina parjattiin, miten Pikku-Petteri ei käyttänyt kovillakaan pakkasilla pipoa, koska kaveritkaan eivät käyttäneet. Ja nykyään voivotellaan, miten ryhmäpaine pakottaa teinit käyttäytymään typerästi, pukeutumaan huonosti ja ryyppäämään. Totta kai se on kurjaa, jos ei uskalla olla erilainen, porukassa tyhmyys tiivistyy ja niin edespäin, mutta minä olen kuitenkin useasti kiittänyt ryhmäpainetta, jonka ansiosta olen halunnut olla samanlainen kuin muut ja pyrkiä tekemään asiat samalla tavalla kuin muut. Vain ryhmäpaineen ansiosta pieneen päähäni putkahti ajatus, että minun pitäisi myös syödä puikoilla - ja hups, opettelin uuden taidon, johon en ennen edes kuvitellut kykeneväni. Ryhmäpaine on ajanut minut opettelemaan monia paljon hyödyllisempiäkin taitoja kuin puikoilla syöminen. Ilman ryhmäpainetta olisin vain voinut ajatella, että antaa olla, en minä pysty tekemään tuota, koska minulla ei ole sormia.
Nykyään syön ilman muuta aina puikoilla, jos vain on tilaisuus. Eniten inhoan nuudeleiden syömistä puikoilla, koska ote tuntuu aina pettävän ja nuudelit lipsuvat karkuun, mutta muuten murkina pysyy hyvin puikoissa. Tyylini ei ehkä ole kaikista kaunein katsella, mutta tähänkini heräsin vasta nähtyäni pätkän elokuvaa, jossa mies oli telonut kätensä ja yritti syödä puikoilla kahdella kädellä. Onneksi tilanne oli koomisesti liioiteltu, joten en usko, että näytän yhtä pöljältä syödessäni. Hassua sinänsä, että kohtausta katsoessani ensimmäinen ajatukseni oli: "Kuka nyt syö noin idiootin näköisesti puikoilla? Kahdella kädellä? Kenelle tulee edes mieleen? Voi Luoja, mitä ähellystä..." Sitten tajusin, että niin, itse asiassa minä syön juuri tuolla tavalla. Tosin en ähki samalla intensiteetillä kuin elokuvan mies. Toivottavasti.
Puikoilla syöminen on monille haastava laji. Mietin joskus vuosia, vuosia sitten, miten puikoilla syömiseen tottuneissa kulttuureissa ratkaistaisiin tilanne, jossa lapsi ei vammansa vuoksi kykenekään syömään puikoilla niin kuin kaikki muut. Miten tällaiseen suhtauduttaisiin? Tuolloin olin vain tyytyväinen, että pöytään katetaan täällä tutut ja turvalliset haarukat, lusikat ja veitset puikkojen sijaan. Enpä tullut arvanneeksi, että vielä joskus minunkin täytyisi kohdata puikkojen haasteet.
Niinhän siinä kävi, että lukiossa ystäväni tahtoi tutustuttaa minut ja toisen yhteisen ystävämme japanilaisen ruoan kauniiseen maailmaan. Ennen kuin huomasinkaan, istuin japanilaisessa ravintolassa ja kauhistelin, olenko todella aikeissa syödä raakaa kalaa ja merilevää. Hulluutta! Enhän pitänyt edes kypsästä kalasta tai muistakaan merenelävistä. Eikä tuttuja ruokailuvälineitä näkynyt missään! Voihan, ahdistus....
Yllätyksekseni ruoka oli oikein hyvää. Rakastuin täysin. Sen syöminen vain oli stressaavaa. Puikot vai haarukka? Kaikki muut syövät puikoilla. Ai, hyvä, ystävänikään ei vielä oikein täysin osaa. Hänkin opettelee. Äh, voinko minä? Entä jos kaikki menee päin seiniä ja sotken? En kyllä kehtaisi pyytää haarukkaakaan... Ei tätä ruokaa kuulu syödä haarukalla. Puolet sen hohdosta katoaa, jos sitä popsii haarukalla. Sorminkaan ei oikein kehtaa, kun muut syövät puikoilla. Mutta kun on niin noloa pyytää se haarukka...
En muista, miten tuosta ensimmäisestä kerrasta selvisin, mutta tuolloin päätin vakaasti opetella syömään puikoilla. En uskonut itse, että se voisi koskaan olla mahdollista, mutta loppujen lopuksi se kävi melko kivuttomasti. Jonkin verran sain hakea parasta mahdollista asentoa ja otetta. Ilmiselvää oli, että tarvitsisin syömiseen kaksi kättä, koska kummallakaan kädellä ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä selviytyä puikkojen heiluttelusta yksinään. Kun sopiva tekniikka löytyi, sitä sitten vain treenattiin ja vahvistettiin, jotta saisin puikkojen käsittelyyn varmuutta. Ensinnäkin olisi ollut todella kova paikka pyytää ravintolassa haarukka ja veitsi, jos kaikki ystäväni söisivät puikoilla. Vaikka olen varma, että ystäväni olisivat ymmärtäneet sen täysin. Tämä oli vain oma päähänpinttymäni. Toisekseen oli jännää syödä ensimmäisiä kertoja julkisesti puikoilla, kun en ollut aivan varma, onnistuisinko, pysyisikö ruoka puikoissa vai olisiko se pieninä riisikökköinä sylissäni tai pitkin pöytää, seiniä ja ystävieni otsikkoa. Ostin itselleni muutamat erilaiset puikot kotiin ja harjoittelin kotona nappaamaan puikoilla kaikenlaista. Söin joskus tavallistakin ruokaa puikoilla ihan vain harjoituksen vuoksi. Loppujen lopuksi harjoitusta ei tarvittu kovinkaan paljon.
Yleensä ryhmäpainetta pidetään aina huonona juttuna. Ryhmäpaineella perustellaan aina kaikenlaisia tyhmyyksiä, joita nuoret tai ihmiset yleensä tekevät. Kun minä olin ala-asteella, aina parjattiin, miten Pikku-Petteri ei käyttänyt kovillakaan pakkasilla pipoa, koska kaveritkaan eivät käyttäneet. Ja nykyään voivotellaan, miten ryhmäpaine pakottaa teinit käyttäytymään typerästi, pukeutumaan huonosti ja ryyppäämään. Totta kai se on kurjaa, jos ei uskalla olla erilainen, porukassa tyhmyys tiivistyy ja niin edespäin, mutta minä olen kuitenkin useasti kiittänyt ryhmäpainetta, jonka ansiosta olen halunnut olla samanlainen kuin muut ja pyrkiä tekemään asiat samalla tavalla kuin muut. Vain ryhmäpaineen ansiosta pieneen päähäni putkahti ajatus, että minun pitäisi myös syödä puikoilla - ja hups, opettelin uuden taidon, johon en ennen edes kuvitellut kykeneväni. Ryhmäpaine on ajanut minut opettelemaan monia paljon hyödyllisempiäkin taitoja kuin puikoilla syöminen. Ilman ryhmäpainetta olisin vain voinut ajatella, että antaa olla, en minä pysty tekemään tuota, koska minulla ei ole sormia.
Nykyään syön ilman muuta aina puikoilla, jos vain on tilaisuus. Eniten inhoan nuudeleiden syömistä puikoilla, koska ote tuntuu aina pettävän ja nuudelit lipsuvat karkuun, mutta muuten murkina pysyy hyvin puikoissa. Tyylini ei ehkä ole kaikista kaunein katsella, mutta tähänkini heräsin vasta nähtyäni pätkän elokuvaa, jossa mies oli telonut kätensä ja yritti syödä puikoilla kahdella kädellä. Onneksi tilanne oli koomisesti liioiteltu, joten en usko, että näytän yhtä pöljältä syödessäni. Hassua sinänsä, että kohtausta katsoessani ensimmäinen ajatukseni oli: "Kuka nyt syö noin idiootin näköisesti puikoilla? Kahdella kädellä? Kenelle tulee edes mieleen? Voi Luoja, mitä ähellystä..." Sitten tajusin, että niin, itse asiassa minä syön juuri tuolla tavalla. Tosin en ähki samalla intensiteetillä kuin elokuvan mies. Toivottavasti.
19. joulukuuta 2012
"Sinut on hyväksytty..."
Päiväni oli kerrassaan kurja. Olin niin korviani myöten täynnä maanantain vastoinkäymisiä, että tuijotin vain kelloa ja toivoin, että työpäivä kuluisi nopeasti pois alta. Sitten. Keskellä maanantaiepätoivon syvintä alhoa, aivan yllättäen sähköpostiini kolahti viesti, jonka en ollut uskonut saapuvan niin pian. Saati sitten sillä sisällöllä. Yritin työpisteelläni hillitä kiihtymystäni ja tukahduttaa riemunkiljahdukseni, kun luin viestin otsikkoriviltä:
Ollessani syksyllä Maria Hostikan barokkisunnuntaikursseilla taisin kuulla mahdollisuudesta suorittaa historiallisten tanssien opintoja Sibelius-Akatemian avoimessa yliopistossa. Jotain puhetta oli tiiviskurssien muodossa järjestettävistä avoimen yliopiston kursseista, joista voisi saada oikein todistuksenkin. En ollut ihan varma, ymmärsinkö oikein, joten en jäänyt asiaa sen enempää pohtimaan. Jostain kumman syystä kuitenkin harhauduin Sibelius-Akatemian sivuille sattumalta juuri ennen hakuajan alkamista. Olin ajatellut tarkistaa, että eihän mitään tiiviskursseja ole ohjelmassa keväälle. Kai minä olin ymmärtänyt väärin...
Mutta siellähän komeili barokkitanssin kurssi, ja hakuaika kevään opintoihin aukeaisi juuri! Kyseessä ei olisi tiiviskurssi, mutta jokin veti minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Mietin pitkään, hakisinko vai en. Lopulta vatvottuani jonkin aikaa päätin kirjoittaa opettajalle ja kysyä, mahtaisinko selvitä kurssista, ja vastaus oli myöntävä. Sitten pohdin vielä pari päivää, jaksaisinko ravata Helsingissä kaksi kertaa viikossa helmi-maaliskuun ajan. Kerrankos sitä eletään! Täytin hakulomakkeen ennen jouluostoksille lähtemistä ja lähetin sen matkaan, vaikka olin hieman tyytymätön, miten perustelin opinto-oikeushakemustani. Siihen kun ei oikein voinut kirjoittaa: "Haluan tätä tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta elämässäni! Antakaa minun opiskella tanssia."
Olen suunnattoman innoissani. Kevättä on nyt täytynyt hieman suunnitella, jotta Helsingin-reissaaminen onnistuu. Vaikka se tulee olemaan raskasta, aion myös nauttia ja ottaa ilon irti kahdesta kuukaudestani helsinkiläisten ystävieni ja laajan konserttikirjon äärellä. Kalenteriin on alkanut kertyä merkintöjä kiinnostavista Siban konserteista: Bachin cembalosävellyksiä, Mozartin sonaatteja fortepianolle ja viululle... Mitä minä vielä löydänkään?
Mutta ennen kaikkea täyttyy lapsuudesta asti mukana kantamani unelma tanssiopinnoista. Jo pienestä pitäen haaveilin, että kun olen iso, menen isoon ja hienoon balettikouluun ja opiskelen tanssia ja sitten minusta tulee tanssija. No, pienen lapsen haave on onneksi jalostunut tässä matkan varrella ja ikä hionut siitä jyrkimmät kulmat. Aikoinani teini-iässä taistelin äitini kanssa, jotta saisin aloittaa tanssimisen. Vaikka laji on vaihtunut vuosien saatossa klassisesta baletista irlantilaiseen kansantanssiin ja lavatansseista historiallisiin tansseihin, nykyään nautin tanssimisesta ja olen menossa suorittamaan kolme opintopistettä barokkitanssia avoimeen yliopistoon. Ja olen sanomattoman onnellinen!
Ei kaikki kuitenkaan ole pelkkää ruusunpunaista riemua. Totta kai minua huolestuttaa, miten jaksan matkata Helsinkiin kaksi kertaa viikossa. Toivon, että palava intoni barokkitanssia kohtaan ja ainutkertainen tilaisuus toteuttaa tämä unelma, herättävät minut tiistai- ja perjantaiaamuisin viideltä ja pitävät mielen korkealla kahlatessani lumessa ja loskassa rautatieasemalle keskellä talviaamun pimeyttä. Toisekseen minua huolettavat jalkani ja se, kestävätkö ne barokkitunteja kaksi kertaa viikossa. Tähän päälle tietenkin L'Amusetten ja Saltatores Tavastensesin tanssiharjoitukset kotopuolessa Tampereella. Onneksi voin hieman karsia tanssikokoonpanojemme harjoituksista vielä alkuvuodesta, mutta kesää ajatellen on loppukeväällä pakko harjoitella, jotta kehtaa kesän markkinoilla mukana pyörähdellä. Voi olla, että tällä hetkellä varsin heikossa kunnossa olevat jalkani eivät yksinkertaisesti jaksa, jos en pidä niistä hyvää huolta. Etenkin nilkat voivat muodostua ongelmaksi, mutta aion ottaa riskin ja samalla yrittää vahvistaa nilkkoja hiljalleen.
En ennen eilisiltaa tajunnutkaan, kuinka innoissani olen tästä. Tapasin ystäväni, jonka kanssa emme yleensä halaile, mutta hän oli yksi niistä henkilöistä, joille halusin kertoa, että minut oli hyväksytty kurssille, ja hänet nähdessään sinkosin suoraan hänen kaulaansa tajuamatta sitä itsekään ja kimitin, että olin hakenut ja päässyt barokkitanssikurssille avoimeen yliopistoon. Ihmeekseni sain takaisin halauksen ja hämmästyneet onnittelut.
Siispä, räpylät, älkää nyt pettäkö minua!
 |
| "Tervetuloa opiskelemaan Sibelius-Akatemian avoimeen yliopistoon! Sinut on hyväksytty --" |
Mutta siellähän komeili barokkitanssin kurssi, ja hakuaika kevään opintoihin aukeaisi juuri! Kyseessä ei olisi tiiviskurssi, mutta jokin veti minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Mietin pitkään, hakisinko vai en. Lopulta vatvottuani jonkin aikaa päätin kirjoittaa opettajalle ja kysyä, mahtaisinko selvitä kurssista, ja vastaus oli myöntävä. Sitten pohdin vielä pari päivää, jaksaisinko ravata Helsingissä kaksi kertaa viikossa helmi-maaliskuun ajan. Kerrankos sitä eletään! Täytin hakulomakkeen ennen jouluostoksille lähtemistä ja lähetin sen matkaan, vaikka olin hieman tyytymätön, miten perustelin opinto-oikeushakemustani. Siihen kun ei oikein voinut kirjoittaa: "Haluan tätä tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta elämässäni! Antakaa minun opiskella tanssia."
Olen suunnattoman innoissani. Kevättä on nyt täytynyt hieman suunnitella, jotta Helsingin-reissaaminen onnistuu. Vaikka se tulee olemaan raskasta, aion myös nauttia ja ottaa ilon irti kahdesta kuukaudestani helsinkiläisten ystävieni ja laajan konserttikirjon äärellä. Kalenteriin on alkanut kertyä merkintöjä kiinnostavista Siban konserteista: Bachin cembalosävellyksiä, Mozartin sonaatteja fortepianolle ja viululle... Mitä minä vielä löydänkään?
Mutta ennen kaikkea täyttyy lapsuudesta asti mukana kantamani unelma tanssiopinnoista. Jo pienestä pitäen haaveilin, että kun olen iso, menen isoon ja hienoon balettikouluun ja opiskelen tanssia ja sitten minusta tulee tanssija. No, pienen lapsen haave on onneksi jalostunut tässä matkan varrella ja ikä hionut siitä jyrkimmät kulmat. Aikoinani teini-iässä taistelin äitini kanssa, jotta saisin aloittaa tanssimisen. Vaikka laji on vaihtunut vuosien saatossa klassisesta baletista irlantilaiseen kansantanssiin ja lavatansseista historiallisiin tansseihin, nykyään nautin tanssimisesta ja olen menossa suorittamaan kolme opintopistettä barokkitanssia avoimeen yliopistoon. Ja olen sanomattoman onnellinen!
Ei kaikki kuitenkaan ole pelkkää ruusunpunaista riemua. Totta kai minua huolestuttaa, miten jaksan matkata Helsinkiin kaksi kertaa viikossa. Toivon, että palava intoni barokkitanssia kohtaan ja ainutkertainen tilaisuus toteuttaa tämä unelma, herättävät minut tiistai- ja perjantaiaamuisin viideltä ja pitävät mielen korkealla kahlatessani lumessa ja loskassa rautatieasemalle keskellä talviaamun pimeyttä. Toisekseen minua huolettavat jalkani ja se, kestävätkö ne barokkitunteja kaksi kertaa viikossa. Tähän päälle tietenkin L'Amusetten ja Saltatores Tavastensesin tanssiharjoitukset kotopuolessa Tampereella. Onneksi voin hieman karsia tanssikokoonpanojemme harjoituksista vielä alkuvuodesta, mutta kesää ajatellen on loppukeväällä pakko harjoitella, jotta kehtaa kesän markkinoilla mukana pyörähdellä. Voi olla, että tällä hetkellä varsin heikossa kunnossa olevat jalkani eivät yksinkertaisesti jaksa, jos en pidä niistä hyvää huolta. Etenkin nilkat voivat muodostua ongelmaksi, mutta aion ottaa riskin ja samalla yrittää vahvistaa nilkkoja hiljalleen.
En ennen eilisiltaa tajunnutkaan, kuinka innoissani olen tästä. Tapasin ystäväni, jonka kanssa emme yleensä halaile, mutta hän oli yksi niistä henkilöistä, joille halusin kertoa, että minut oli hyväksytty kurssille, ja hänet nähdessään sinkosin suoraan hänen kaulaansa tajuamatta sitä itsekään ja kimitin, että olin hakenut ja päässyt barokkitanssikurssille avoimeen yliopistoon. Ihmeekseni sain takaisin halauksen ja hämmästyneet onnittelut.
Siispä, räpylät, älkää nyt pettäkö minua!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)