Puikkojen heiluttamisen riemut

Eilen istuimme lukiokaverikolmikon kesken japanilaisessa. Oli jälleen perinteisen välipäiväsushimme aika. Koska yksi meistä opiskelee nykyään eri kaupungissa, meille on muodostunut tapa vaihtaa kinkku ja laatikot japanilaiseen ja nauttia toistemme hieman nörtähtävästä mutta sangen ensiluokkaisesta seurasta. En ole pitkään aikaan nauranut yhtä paljon kuin eilen! Ruoka oli hyvää, sitä oli paljon ja kulutimme ravintolan penkkejä yli kolme tuntia turisten ja nauraen. Toivottavasti näemme samalla kokoonpanolla aikaisemmin kuin vuoden päästä, mutta on mukava tietää, että tapaamme taas viimeistään silloin.

Puikoilla syöminen on monille haastava laji. Mietin joskus vuosia, vuosia sitten, miten puikoilla syömiseen tottuneissa kulttuureissa ratkaistaisiin tilanne, jossa lapsi ei vammansa vuoksi kykenekään syömään puikoilla niin kuin kaikki muut. Miten tällaiseen suhtauduttaisiin? Tuolloin olin vain tyytyväinen, että pöytään katetaan täällä tutut ja turvalliset haarukat, lusikat ja veitset puikkojen sijaan. Enpä tullut arvanneeksi, että vielä joskus minunkin täytyisi kohdata puikkojen haasteet.

Niinhän siinä kävi, että lukiossa ystäväni tahtoi tutustuttaa minut ja toisen yhteisen ystävämme japanilaisen ruoan kauniiseen maailmaan. Ennen kuin huomasinkaan, istuin japanilaisessa ravintolassa ja kauhistelin, olenko todella aikeissa syödä raakaa kalaa ja merilevää. Hulluutta! Enhän pitänyt edes kypsästä kalasta tai muistakaan merenelävistä. Eikä tuttuja ruokailuvälineitä näkynyt missään! Voihan, ahdistus....

Yllätyksekseni ruoka oli oikein hyvää. Rakastuin täysin. Sen syöminen vain oli stressaavaa. Puikot vai haarukka? Kaikki muut syövät puikoilla. Ai, hyvä, ystävänikään ei vielä oikein täysin osaa. Hänkin opettelee. Äh, voinko minä? Entä jos kaikki menee päin seiniä ja sotken? En kyllä kehtaisi pyytää haarukkaakaan... Ei tätä ruokaa kuulu syödä haarukalla. Puolet sen hohdosta katoaa, jos sitä popsii haarukalla. Sorminkaan ei oikein kehtaa, kun muut syövät puikoilla. Mutta kun on niin noloa pyytää se haarukka...

En muista, miten tuosta ensimmäisestä kerrasta selvisin, mutta tuolloin päätin vakaasti opetella syömään puikoilla. En uskonut itse, että se voisi koskaan olla mahdollista, mutta loppujen lopuksi se kävi melko kivuttomasti. Jonkin verran sain hakea parasta mahdollista asentoa ja otetta. Ilmiselvää oli, että tarvitsisin syömiseen kaksi kättä, koska kummallakaan kädellä ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä selviytyä puikkojen heiluttelusta yksinään. Kun sopiva tekniikka löytyi, sitä sitten vain treenattiin ja vahvistettiin, jotta saisin puikkojen käsittelyyn varmuutta. Ensinnäkin olisi ollut todella kova paikka pyytää ravintolassa haarukka ja veitsi, jos kaikki ystäväni söisivät puikoilla. Vaikka olen varma, että ystäväni olisivat ymmärtäneet sen täysin. Tämä oli vain oma päähänpinttymäni. Toisekseen oli jännää syödä ensimmäisiä kertoja julkisesti puikoilla, kun en ollut aivan varma, onnistuisinko, pysyisikö ruoka puikoissa vai olisiko se pieninä riisikökköinä sylissäni tai pitkin pöytää, seiniä ja ystävieni otsikkoa. Ostin itselleni muutamat erilaiset puikot kotiin ja harjoittelin kotona nappaamaan puikoilla kaikenlaista. Söin joskus tavallistakin ruokaa puikoilla ihan vain harjoituksen vuoksi. Loppujen lopuksi harjoitusta ei tarvittu kovinkaan paljon.

Yleensä ryhmäpainetta pidetään aina huonona juttuna. Ryhmäpaineella perustellaan aina kaikenlaisia tyhmyyksiä, joita nuoret tai ihmiset yleensä tekevät. Kun minä olin ala-asteella, aina parjattiin, miten Pikku-Petteri ei käyttänyt kovillakaan pakkasilla pipoa, koska kaveritkaan eivät käyttäneet. Ja nykyään voivotellaan, miten ryhmäpaine pakottaa teinit käyttäytymään typerästi, pukeutumaan huonosti ja ryyppäämään. Totta kai se on kurjaa, jos ei uskalla olla erilainen, porukassa tyhmyys tiivistyy ja niin edespäin, mutta minä olen kuitenkin useasti kiittänyt ryhmäpainetta, jonka ansiosta olen halunnut olla samanlainen kuin muut ja pyrkiä tekemään asiat samalla tavalla kuin muut. Vain ryhmäpaineen ansiosta pieneen päähäni putkahti ajatus, että minun pitäisi myös syödä puikoilla - ja hups, opettelin uuden taidon, johon en ennen edes kuvitellut kykeneväni. Ryhmäpaine on ajanut minut opettelemaan monia paljon hyödyllisempiäkin taitoja kuin puikoilla syöminen. Ilman ryhmäpainetta olisin vain voinut ajatella, että antaa olla, en minä pysty tekemään tuota, koska minulla ei ole sormia.

Nykyään syön ilman muuta aina puikoilla, jos vain on tilaisuus. Eniten inhoan nuudeleiden syömistä puikoilla, koska ote tuntuu aina pettävän ja nuudelit lipsuvat karkuun, mutta muuten murkina pysyy hyvin puikoissa. Tyylini ei ehkä ole kaikista kaunein katsella, mutta tähänkini heräsin vasta nähtyäni pätkän elokuvaa, jossa mies oli telonut kätensä ja yritti syödä puikoilla kahdella kädellä. Onneksi tilanne oli koomisesti liioiteltu, joten en usko, että näytän yhtä pöljältä syödessäni. Hassua sinänsä, että kohtausta katsoessani ensimmäinen ajatukseni oli: "Kuka nyt syö noin idiootin näköisesti puikoilla? Kahdella kädellä? Kenelle tulee edes mieleen? Voi Luoja, mitä ähellystä..." Sitten tajusin, että niin, itse asiassa minä syön juuri tuolla tavalla. Tosin en ähki samalla intensiteetillä kuin elokuvan mies. Toivottavasti.

"Sinut on hyväksytty..."

Päiväni oli kerrassaan kurja. Olin niin korviani myöten täynnä maanantain vastoinkäymisiä, että tuijotin vain kelloa ja toivoin, että työpäivä kuluisi nopeasti pois alta. Sitten. Keskellä maanantaiepätoivon syvintä alhoa, aivan yllättäen sähköpostiini kolahti viesti, jonka en ollut uskonut saapuvan niin pian. Saati sitten sillä sisällöllä. Yritin työpisteelläni hillitä kiihtymystäni ja tukahduttaa riemunkiljahdukseni, kun luin viestin otsikkoriviltä:

"Tervetuloa opiskelemaan Sibelius-Akatemian avoimeen yliopistoon!
Sinut on hyväksytty --"

Ollessani syksyllä Maria Hostikan barokkisunnuntaikursseilla taisin kuulla mahdollisuudesta suorittaa historiallisten tanssien opintoja Sibelius-Akatemian avoimessa yliopistossa. Jotain puhetta oli tiiviskurssien muodossa järjestettävistä avoimen yliopiston kursseista, joista voisi saada oikein todistuksenkin. En ollut ihan varma, ymmärsinkö oikein, joten en jäänyt asiaa sen enempää pohtimaan. Jostain kumman syystä kuitenkin harhauduin Sibelius-Akatemian sivuille sattumalta juuri ennen hakuajan alkamista. Olin ajatellut tarkistaa, että eihän mitään tiiviskursseja ole ohjelmassa keväälle. Kai minä olin ymmärtänyt väärin...

Mutta siellähän komeili barokkitanssin kurssi, ja hakuaika kevään opintoihin aukeaisi juuri! Kyseessä ei olisi tiiviskurssi, mutta jokin veti minua puoleensa kuin hunaja kärpästä. Mietin pitkään, hakisinko vai en. Lopulta vatvottuani jonkin aikaa päätin kirjoittaa opettajalle ja kysyä, mahtaisinko selvitä kurssista, ja vastaus oli myöntävä. Sitten pohdin vielä pari päivää, jaksaisinko ravata Helsingissä kaksi kertaa viikossa helmi-maaliskuun ajan. Kerrankos sitä eletään! Täytin hakulomakkeen ennen jouluostoksille lähtemistä ja lähetin sen matkaan, vaikka olin hieman tyytymätön, miten perustelin opinto-oikeushakemustani. Siihen kun ei oikein voinut kirjoittaa: "Haluan tätä tällä hetkellä enemmän kuin mitään muuta elämässäni! Antakaa minun opiskella tanssia."

Olen suunnattoman innoissani. Kevättä on nyt täytynyt hieman suunnitella, jotta Helsingin-reissaaminen onnistuu. Vaikka se tulee olemaan raskasta, aion myös nauttia ja ottaa ilon irti kahdesta kuukaudestani helsinkiläisten ystävieni ja laajan konserttikirjon äärellä. Kalenteriin on alkanut kertyä merkintöjä kiinnostavista Siban konserteista: Bachin cembalosävellyksiä, Mozartin sonaatteja fortepianolle ja viululle... Mitä minä vielä löydänkään?

Mutta ennen kaikkea täyttyy lapsuudesta asti mukana kantamani unelma tanssiopinnoista. Jo pienestä pitäen haaveilin, että kun olen iso, menen isoon ja hienoon balettikouluun ja opiskelen tanssia ja sitten minusta tulee tanssija. No, pienen lapsen haave on onneksi jalostunut tässä matkan varrella ja ikä hionut siitä jyrkimmät kulmat. Aikoinani teini-iässä taistelin äitini kanssa, jotta saisin aloittaa tanssimisen. Vaikka laji on vaihtunut vuosien saatossa klassisesta baletista irlantilaiseen kansantanssiin ja lavatansseista historiallisiin tansseihin, nykyään nautin tanssimisesta ja olen menossa suorittamaan kolme opintopistettä barokkitanssia avoimeen yliopistoon. Ja olen sanomattoman onnellinen!

Ei kaikki kuitenkaan ole pelkkää ruusunpunaista riemua. Totta kai minua huolestuttaa, miten jaksan matkata Helsinkiin kaksi kertaa viikossa. Toivon, että palava intoni barokkitanssia kohtaan ja ainutkertainen tilaisuus toteuttaa tämä unelma, herättävät minut tiistai- ja perjantaiaamuisin viideltä ja pitävät mielen korkealla kahlatessani lumessa ja loskassa rautatieasemalle keskellä talviaamun pimeyttä. Toisekseen minua huolettavat jalkani ja se, kestävätkö ne barokkitunteja kaksi kertaa viikossa. Tähän päälle tietenkin L'Amusetten ja Saltatores Tavastensesin tanssiharjoitukset kotopuolessa Tampereella. Onneksi voin hieman karsia tanssikokoonpanojemme harjoituksista vielä alkuvuodesta, mutta kesää ajatellen on loppukeväällä pakko harjoitella, jotta kehtaa kesän markkinoilla mukana pyörähdellä. Voi olla, että tällä hetkellä varsin heikossa kunnossa olevat jalkani eivät yksinkertaisesti jaksa, jos en pidä niistä hyvää huolta. Etenkin nilkat voivat muodostua ongelmaksi, mutta aion ottaa riskin ja samalla yrittää vahvistaa nilkkoja hiljalleen.

En ennen eilisiltaa tajunnutkaan, kuinka innoissani olen tästä. Tapasin ystäväni, jonka kanssa emme yleensä halaile, mutta hän oli yksi niistä henkilöistä, joille halusin kertoa, että minut oli hyväksytty kurssille, ja hänet nähdessään sinkosin suoraan hänen kaulaansa tajuamatta sitä itsekään ja kimitin, että olin hakenut ja päässyt barokkitanssikurssille avoimeen yliopistoon. Ihmeekseni sain takaisin halauksen ja hämmästyneet onnittelut.

Siispä, räpylät, älkää nyt pettäkö minua!