29. joulukuuta 2012

Puikkojen heiluttamisen riemut

Eilen istuimme lukiokaverikolmikon kesken japanilaisessa. Oli jälleen perinteisen välipäiväsushimme aika. Koska yksi meistä opiskelee nykyään eri kaupungissa, meille on muodostunut tapa vaihtaa kinkku ja laatikot japanilaiseen ja nauttia toistemme hieman nörtähtävästä mutta sangen ensiluokkaisesta seurasta. En ole pitkään aikaan nauranut yhtä paljon kuin eilen! Ruoka oli hyvää, sitä oli paljon ja kulutimme ravintolan penkkejä yli kolme tuntia turisten ja nauraen. Toivottavasti näemme samalla kokoonpanolla aikaisemmin kuin vuoden päästä, mutta on mukava tietää, että tapaamme taas viimeistään silloin.

Puikoilla syöminen on monille haastava laji. Mietin joskus vuosia, vuosia sitten, miten puikoilla syömiseen tottuneissa kulttuureissa ratkaistaisiin tilanne, jossa lapsi ei vammansa vuoksi kykenekään syömään puikoilla niin kuin kaikki muut. Miten tällaiseen suhtauduttaisiin? Tuolloin olin vain tyytyväinen, että pöytään katetaan täällä tutut ja turvalliset haarukat, lusikat ja veitset puikkojen sijaan. Enpä tullut arvanneeksi, että vielä joskus minunkin täytyisi kohdata puikkojen haasteet.

Niinhän siinä kävi, että lukiossa ystäväni tahtoi tutustuttaa minut ja toisen yhteisen ystävämme japanilaisen ruoan kauniiseen maailmaan. Ennen kuin huomasinkaan, istuin japanilaisessa ravintolassa ja kauhistelin, olenko todella aikeissa syödä raakaa kalaa ja merilevää. Hulluutta! Enhän pitänyt edes kypsästä kalasta tai muistakaan merenelävistä. Eikä tuttuja ruokailuvälineitä näkynyt missään! Voihan, ahdistus....

Yllätyksekseni ruoka oli oikein hyvää. Rakastuin täysin. Sen syöminen vain oli stressaavaa. Puikot vai haarukka? Kaikki muut syövät puikoilla. Ai, hyvä, ystävänikään ei vielä oikein täysin osaa. Hänkin opettelee. Äh, voinko minä? Entä jos kaikki menee päin seiniä ja sotken? En kyllä kehtaisi pyytää haarukkaakaan... Ei tätä ruokaa kuulu syödä haarukalla. Puolet sen hohdosta katoaa, jos sitä popsii haarukalla. Sorminkaan ei oikein kehtaa, kun muut syövät puikoilla. Mutta kun on niin noloa pyytää se haarukka...

En muista, miten tuosta ensimmäisestä kerrasta selvisin, mutta tuolloin päätin vakaasti opetella syömään puikoilla. En uskonut itse, että se voisi koskaan olla mahdollista, mutta loppujen lopuksi se kävi melko kivuttomasti. Jonkin verran sain hakea parasta mahdollista asentoa ja otetta. Ilmiselvää oli, että tarvitsisin syömiseen kaksi kättä, koska kummallakaan kädellä ei ollut minkäänlaisia edellytyksiä selviytyä puikkojen heiluttelusta yksinään. Kun sopiva tekniikka löytyi, sitä sitten vain treenattiin ja vahvistettiin, jotta saisin puikkojen käsittelyyn varmuutta. Ensinnäkin olisi ollut todella kova paikka pyytää ravintolassa haarukka ja veitsi, jos kaikki ystäväni söisivät puikoilla. Vaikka olen varma, että ystäväni olisivat ymmärtäneet sen täysin. Tämä oli vain oma päähänpinttymäni. Toisekseen oli jännää syödä ensimmäisiä kertoja julkisesti puikoilla, kun en ollut aivan varma, onnistuisinko, pysyisikö ruoka puikoissa vai olisiko se pieninä riisikökköinä sylissäni tai pitkin pöytää, seiniä ja ystävieni otsikkoa. Ostin itselleni muutamat erilaiset puikot kotiin ja harjoittelin kotona nappaamaan puikoilla kaikenlaista. Söin joskus tavallistakin ruokaa puikoilla ihan vain harjoituksen vuoksi. Loppujen lopuksi harjoitusta ei tarvittu kovinkaan paljon.

Yleensä ryhmäpainetta pidetään aina huonona juttuna. Ryhmäpaineella perustellaan aina kaikenlaisia tyhmyyksiä, joita nuoret tai ihmiset yleensä tekevät. Kun minä olin ala-asteella, aina parjattiin, miten Pikku-Petteri ei käyttänyt kovillakaan pakkasilla pipoa, koska kaveritkaan eivät käyttäneet. Ja nykyään voivotellaan, miten ryhmäpaine pakottaa teinit käyttäytymään typerästi, pukeutumaan huonosti ja ryyppäämään. Totta kai se on kurjaa, jos ei uskalla olla erilainen, porukassa tyhmyys tiivistyy ja niin edespäin, mutta minä olen kuitenkin useasti kiittänyt ryhmäpainetta, jonka ansiosta olen halunnut olla samanlainen kuin muut ja pyrkiä tekemään asiat samalla tavalla kuin muut. Vain ryhmäpaineen ansiosta pieneen päähäni putkahti ajatus, että minun pitäisi myös syödä puikoilla - ja hups, opettelin uuden taidon, johon en ennen edes kuvitellut kykeneväni. Ryhmäpaine on ajanut minut opettelemaan monia paljon hyödyllisempiäkin taitoja kuin puikoilla syöminen. Ilman ryhmäpainetta olisin vain voinut ajatella, että antaa olla, en minä pysty tekemään tuota, koska minulla ei ole sormia.

Nykyään syön ilman muuta aina puikoilla, jos vain on tilaisuus. Eniten inhoan nuudeleiden syömistä puikoilla, koska ote tuntuu aina pettävän ja nuudelit lipsuvat karkuun, mutta muuten murkina pysyy hyvin puikoissa. Tyylini ei ehkä ole kaikista kaunein katsella, mutta tähänkini heräsin vasta nähtyäni pätkän elokuvaa, jossa mies oli telonut kätensä ja yritti syödä puikoilla kahdella kädellä. Onneksi tilanne oli koomisesti liioiteltu, joten en usko, että näytän yhtä pöljältä syödessäni. Hassua sinänsä, että kohtausta katsoessani ensimmäinen ajatukseni oli: "Kuka nyt syö noin idiootin näköisesti puikoilla? Kahdella kädellä? Kenelle tulee edes mieleen? Voi Luoja, mitä ähellystä..." Sitten tajusin, että niin, itse asiassa minä syön juuri tuolla tavalla. Tosin en ähki samalla intensiteetillä kuin elokuvan mies. Toivottavasti.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti