Tanssin nyt keväällä todella paljon. Ihmettelinkin, miten hyvin jalkani jaksoivat, mutta tulihan se sieltä, kipu, tuo tuttu vieras. Liika tanssiminen oli taas rasittanut vasemman jalan vasenta varvasta, ja rasitus tuntui parin viikon ajan kipuna nilkassa ja jalkaterässä. En lainkaan ihmettele, että jalka ja nilkka protestoivat sitä, miten toistuvasti niiden päälle puolivarpailla varataan koko sorjat 60 kiloani. Varsinaisesti pinta-ala, jolle kaikki tuo paino kohdistuu, ei ole järin suuri eikä se missään nimessä jakaudu tasaisesti, ja nilkankin asento on vino.
Olen tottunut siihen, että jalkani rasittuvat tanssimisesta. Muistan, miten tulin kotiin balettitunneilta ja vain vaapuin eteisestä omaan huoneeseeni, nostin jalat ylös tai upotin jääkylmään veteen arastavat tanssiräpyläni. Vielä rankemmaksi kipu kävi irlantilaista tanssia harrastaessani, mutta ei niin kamalaksi, että se olisi pitänyt minut poissa harrastuksen parista. Pahimmillaan jalat eivät ehtineet palautua viikossa edellisestä tunnista, ja hoipersin tunnille jalat jo valmiiksi muusina. Sama jatkuu edelleen, mutta vain eri tanssilajin parissa lopetettuani irkkutanssin muista syistä.
Tosin nykyään osaan kuunnella paremmin kehoani ja tiedän, missä rajani menevät. Toisaalta myös toistuvasti rikon noita rajoja. Koska on pakko tanssia. Se antaa kuitenkin enemmän kuin ottaa. Sitä paitsi olen vakaasti sitä mieltä, että tanssiminen kuitenkin vahvistaa jalkojani, mikä on hyvä asia, kun ottaa huomioon, miten vempulat ne muuten ovat. Joten en aio myöskään lopettaa tanssimista pienen tai vähän isommankaan särkyilyn vuoksi. Nyt lääkekaappini vakiovarustukseen kuuluukin aina kylmägeeli ja ideaaliside, jotta saan tarvittaessa tuettua kipuilevan koipeni.
Totta kai kipu aina herättää vähän huolta. Mitä tein väärin? Miten pitkään minun pitää lepuuttaa jalkaa? Meneehän se varmasti ohi? Eihän mitään ole mennyt pysyvästi rikki? Voinhan vielä jatkaa tanssimista? Ihan näin radikaaleja kysymyksiä ei tietenkään pyöri päässä, jos jalkoja vain vähän kuumottaa ja väsyttää. Mutta aina välillä, kun jalat rasittuvat kunnolla liiaksi, nämä kysymykset kyllä pomppaavat mieleeni hyvinkin raskaina. Näin kävi nyt juuri parina viime viikkona, kun jalat tuntuivat olevan ihan kokonaan rikki kaikesta barokista. Nilkat olivat arat ja tuntuivat todella veltoilta. En ollut mitenkään telonut jalkojani, joten tiesin, että mikään ei varsinaisesti voi olla tapaturmaisesti rikki: kyse oli vain rasituksesta. Kipuilun jatkuttua useamman päivän, yli viikon aloin huolestua. Koska järjestämämme naamiaistanssiaiset lähestyivät, minua alkoi pelottaa, etten voisikaan tanssia siellä. Tiesin, että minulle olisi mahdotonta vain istua ja katsella muiden tanssimista. Toisaalta olin myös luvannut työstää yhden soolotanssin ja yhden paritanssin esitettäväksi samaisessa tilaisuudessa. Soolotanssista jouduin luopumaan, koska en yksinkertaisesti kyennyt harjoittelemaan sitä riittävästi, jotta olisin saanut sen esityskuntoon, ja päätin panostaa rajoitetun treenimääräni paritanssiin.
Lepuutin jalkaa pari viikkoa. Treeneissä tanssin kevyemmin, jätin puolivarpaille nousemisen ja muun hienostelun ja vain kävelin kuvioita läpi muiden mukana, huutelin ohjeita ja sellaista. Sidoin vasemman jalan muutamana pahimpana päivänä. Olin pahuksen ahdistunut, kun en tiennyt, miten kauan jalka aikoi särkyillä ja milloin pääsisin taas tanssimaan - vai pääsisinkö enää ollenkaan? Myös tanssiaiset Svartsjössä Ruotsissa lähestyivät tuskaisen nopeasti, ja ajatus, etten pääsisi siellä tanssimaan, oli musertava. Noina hetkinä kirosin, miksei minulla voi olla normaaleja, terveitä jalkoja, joilla tanssia.
Onneksi kipuilu kuitenkin meni ohi levolla vähän reilussa parissa viikossa, vaikka välillä tanssinkin vähän. Saatoin tanssia aivan normaalisti naamiaistanssiaisissa, vaikka vähäinen treeni näkyikin heti esityksessä horjahteluina ja liikkeiden epävarmuutena ja epäpuhtautena, mutta pääasia, että pystyin kuitenkin tanssimaan. Nyt voin hyvillä mielin odottaa myös Svartsjön tanssiaisia.
16. huhtikuuta 2013
Häpeästä
Kirurgini kysyi minulta erään puhelun yhteydessä, olenko koskaan hävennyt käsiäni. Jouduin oikein pohtimaan asiaa. Olenko minä hävennyt käsiäni? Lapsena toki piilotin usein käteni selän taa valokuvissa, mutta en tiedä, teinkö sitä tietoisesti. Se saattoi johtua ehkä ennemminkin pienen lapsen ujoudesta ja halusta olla näyttämättä erilaiselta kuin varsinaisesti häpeästä. En sanoisi sitä häpeäksi. Minusta häpeä on jotain muuta, synkempi ja syvempi tunne omasta kelvottomuudesta. Sellaista en ole käsieni tai jalkojeni vuoksi kokenut. En ainakaan niin, että sitä enää muistaisin.
Kirurgini kyseli myös aiemmin, olenko koskaan halunnut proteeseja. Ei, en ole halunnut. Minusta ajatuskin on vastenmielinen ja ällöttävä. Yleensä harmistukseni liittyy käsieni tai jalkojen vajaaseen toiminnallisuuteen siinä hetkessä, kun en voikaan tehdä jotain (tai en ole vielä keksinyt, miten voisin sen tehdä), enkä rehellisesti sanoen usko, että edes nykyiset proteesit voisivat olla niin hyviä, että ne parantaisivat raajojeni toiminnallisuutta ja olisivat vielä käytännölliset eivätkä vaatisi mitään suuria operaatioita. Jos olenkin joskus ollut turhautunut kiusaamiseen koulussa käsieni epämuodostuneisuuden vuoksi, en usko, että proteesit olisivat varsinaisesti muuttaneet asiaa miksikään: ravun ja saksikäden sijaan minua olisi luultavasti haukuttu kumikädeksi tai vastaavaksi. Normaalilta näyttävä proteesi on kuitenkin vain proteesi, ei oikea käsi, joten se on vähän sama kuin vetäisi naamarin päähänsä: ruman sijaan voitaisiin haukkua kuminaamaksi tai naamaripelleksi. Kiusaaminen tuskin loppuisi. Se vain muuttaisi muotoaan. Sitä paitsi proteesit eivät mielestäni ole kovinkaan kauniita. Enkä edes halua kuvitella kaikkia hiertymiä ja hankaumia, mitä proteesit voisivat aiheuttaa.
En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hävetä itseäni tai käsiäni. Onhan se välillä vähän noloa ja poskia kuumottavaa, jos pudotan lompakon ruuhkaisessa kassajonossa ja kolikot leviävät pitkin tannerta tai ravintolassa sohellan jotain aterimien tai itse ruoan kanssa. Mutta kun asiaa ajattelee niin ymmärtää, että niin voisi käydä kenelle tahansa. Riippumatta sormien lukumäärästä.
Oman kokemukseni mukaan, kun ei itse tee asiasta numeroa ja käyttäytyy ihan normaalisti, eivät toisetkaan ihmiset reagoi niin voimakkaasti. Uskon, että se johtuu siitä, että ihmiset reagoivat helpommin ja voimakkaammin poikkeavaan käytökseen kuin poikkeaviin käsiin, joita ei edes välttämättä huomaa heti. Eikö salaileva, häpeilevä ja piilotteleva käytös muka herättäisi sinussa epäilyksiä ja ennakkoluuloja? Varmasti herättäisi! Useat ystäväni ovat sanoneet, etteivät ole kiinnittäneet käsiini ja jalkoihin huomiota, ennen kuin vasta oltuaan kanssani pitempään tekemisissä: epämuodostumat eivät ole olleet ensimmäinen asia, minkä he ovat minussa huomanneet. Monesti ystäväni myös kertovat - joskus hieman pahoitellenkin, mutta aivan syyttä - että he unohtavat vammaisuuteni ja että en aina pystykään tekemään kaikkea ihan samoin kuin he. Minusta unohtaminen on vain hyvä asia. Se kertoo, että olen heille ensisijaisesti jotain muuta kuin vammainen.
Totta kai maailmaan mahtuu ihmettelijöitä, pällistelijöitä ja hysteerisiä kauhistelijoita, mutta näiden tapausten kanssa on vain elettävä. Onhan se totta, että erilaisuus vetää katseita ja luonnostaan hieman kauhistuttaa ihmisiä, mutta loppujen lopuksi erilaisuus voi olla mitä tahansa, sen muodolla ei ole niinkään väliä. Joten minä en ainakaan jaksa häpeillä käsiäni. Pääsen paljon helpommalla, kun minun ei tarvitse miettiä, miten kätken käteni.
Toisaalta joskus kyllä ihmisten tuijotukset kyllästyttävät ja väsyttävät ja etenkin, jos tuijottaminen vie energiaa kommunikaatiolta, usein katson parhaaksi tilapäisesti viedä käteni pois näkyvistä häiritsemästä toisen keskittymistä varsinaiseen asiaan. Useimmiten visuaalisen ärsykkeen katoaminen auttaa, mutta pyrin kyllä välttämään käsieni piilottamista viimeiseen asti. Mieluummin sitten vaikka huomautan asiallisesti tai kehotan vain kysymään, jos siltä tuntuu.
Kirurgini kyseli myös aiemmin, olenko koskaan halunnut proteeseja. Ei, en ole halunnut. Minusta ajatuskin on vastenmielinen ja ällöttävä. Yleensä harmistukseni liittyy käsieni tai jalkojen vajaaseen toiminnallisuuteen siinä hetkessä, kun en voikaan tehdä jotain (tai en ole vielä keksinyt, miten voisin sen tehdä), enkä rehellisesti sanoen usko, että edes nykyiset proteesit voisivat olla niin hyviä, että ne parantaisivat raajojeni toiminnallisuutta ja olisivat vielä käytännölliset eivätkä vaatisi mitään suuria operaatioita. Jos olenkin joskus ollut turhautunut kiusaamiseen koulussa käsieni epämuodostuneisuuden vuoksi, en usko, että proteesit olisivat varsinaisesti muuttaneet asiaa miksikään: ravun ja saksikäden sijaan minua olisi luultavasti haukuttu kumikädeksi tai vastaavaksi. Normaalilta näyttävä proteesi on kuitenkin vain proteesi, ei oikea käsi, joten se on vähän sama kuin vetäisi naamarin päähänsä: ruman sijaan voitaisiin haukkua kuminaamaksi tai naamaripelleksi. Kiusaaminen tuskin loppuisi. Se vain muuttaisi muotoaan. Sitä paitsi proteesit eivät mielestäni ole kovinkaan kauniita. Enkä edes halua kuvitella kaikkia hiertymiä ja hankaumia, mitä proteesit voisivat aiheuttaa.
En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hävetä itseäni tai käsiäni. Onhan se välillä vähän noloa ja poskia kuumottavaa, jos pudotan lompakon ruuhkaisessa kassajonossa ja kolikot leviävät pitkin tannerta tai ravintolassa sohellan jotain aterimien tai itse ruoan kanssa. Mutta kun asiaa ajattelee niin ymmärtää, että niin voisi käydä kenelle tahansa. Riippumatta sormien lukumäärästä.
Oman kokemukseni mukaan, kun ei itse tee asiasta numeroa ja käyttäytyy ihan normaalisti, eivät toisetkaan ihmiset reagoi niin voimakkaasti. Uskon, että se johtuu siitä, että ihmiset reagoivat helpommin ja voimakkaammin poikkeavaan käytökseen kuin poikkeaviin käsiin, joita ei edes välttämättä huomaa heti. Eikö salaileva, häpeilevä ja piilotteleva käytös muka herättäisi sinussa epäilyksiä ja ennakkoluuloja? Varmasti herättäisi! Useat ystäväni ovat sanoneet, etteivät ole kiinnittäneet käsiini ja jalkoihin huomiota, ennen kuin vasta oltuaan kanssani pitempään tekemisissä: epämuodostumat eivät ole olleet ensimmäinen asia, minkä he ovat minussa huomanneet. Monesti ystäväni myös kertovat - joskus hieman pahoitellenkin, mutta aivan syyttä - että he unohtavat vammaisuuteni ja että en aina pystykään tekemään kaikkea ihan samoin kuin he. Minusta unohtaminen on vain hyvä asia. Se kertoo, että olen heille ensisijaisesti jotain muuta kuin vammainen.
Totta kai maailmaan mahtuu ihmettelijöitä, pällistelijöitä ja hysteerisiä kauhistelijoita, mutta näiden tapausten kanssa on vain elettävä. Onhan se totta, että erilaisuus vetää katseita ja luonnostaan hieman kauhistuttaa ihmisiä, mutta loppujen lopuksi erilaisuus voi olla mitä tahansa, sen muodolla ei ole niinkään väliä. Joten minä en ainakaan jaksa häpeillä käsiäni. Pääsen paljon helpommalla, kun minun ei tarvitse miettiä, miten kätken käteni.
Toisaalta joskus kyllä ihmisten tuijotukset kyllästyttävät ja väsyttävät ja etenkin, jos tuijottaminen vie energiaa kommunikaatiolta, usein katson parhaaksi tilapäisesti viedä käteni pois näkyvistä häiritsemästä toisen keskittymistä varsinaiseen asiaan. Useimmiten visuaalisen ärsykkeen katoaminen auttaa, mutta pyrin kyllä välttämään käsieni piilottamista viimeiseen asti. Mieluummin sitten vaikka huomautan asiallisesti tai kehotan vain kysymään, jos siltä tuntuu.
"Eikö tuo ole jo menneisyyttä?"
Hämmästyin, kun lääkärissä käydessäni lääkäri ihmetteli, miksi halusin niin kovasti nähdä raajoistani otetut röntgenkuvat ja puhua asiasta. Hän kysyi, koenko yhä tarvetta puhua asiasta, vaikka se jo tavallaan on menneisyyttä. Tämä häkellytti minua. Menneisyyttä? En uskaltanut siinä tilanteessa sanoa, että minulle käteni ja jalkani eivät ole menneisyyttä, vaikka suuret operaatiot ovatkin ohi: elän asian kanssa joka päivä arjessani enkä voi sanoa, että vammaisuuteni olisi jotenkin menneisyyteeni jäänyt asia. Nyt, kun olen itse siinä iässä, että kykenen ymmärtämään tilastani enemmänkin kuin sen, että minulla on erilaiset kädet ja jalat kuin muilla, en näe siinä mitään ongelmaa, että olen kiinnostunut aiheesta, josta minulle ei loppujen lopuksi ole paljoakaan kerrottu, koska olen ollut niin pieni, kun aihe on ollut erityisen kuumana lautasella.
Tänään kirurgini soitti minulle jätettyäni hänelle viime viikolla viestin, jossa kyselin elokuussa otettujen röntgenkuvien perään. Oli mukava jutella hänen kanssaan, niin kuin silloin elokuussakin. Tavallaan puhuin silloin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa: olinhan ollut todella pieni lapsi, kun viimeksi tapasimme, enkä oikeastaan edes muistanut häntä kuin hyvin hämärästi. Sain sovittua, miten hän toimittaisi kuvat minulle, ja pääsinkin jo illalla katselemaan niin uusia kuin vanhojakin röntgenkuvia.
Kuvat olivat varsin mielenkiintoisia. Niistä näkee hyvin, miten raajani ovat kasvaneet ja muuttuneet. Pienet ja pulleat lapsen kädet ja jalat ovat muuttuneet solakammiksi ja pitemmiksi. Pehmeämmät lapsen luut ovat muuttuneet kovemmiksi. Uudemmista kuvista löysimme elokuussa uuden "varpaan", joka käytännössä toki oli vain pieni jakauma yhdessä luussa. Voi olla, että siinä ovat kahden varpaan luut sulautuneet yhteen ja jäljelle on jäänyt vain hassusti jakautunut luunpää. Minusta tämä oli erityisen hauskaa: löytää nyt itseltään uusi varvas 23-vuotiaana!
Vuosien 1992-1993 kuvien katseleminen herätti vähän omituisia tunteita. En muista noista ajoista juuri mitään. Ihan kuin en olisi ollenkaan katsellut kuvia itsestäni vaan jostakusta muusta. Vähän surullistahan se oli tajuta, että kyllä se vain minä olen niissä kuvissa ja että sairaalaelämä ja leikkaukset olivat tuolloin tiivis osa elämääni. Sinänsä olenkin ihan kiitollinen, että en juurikaan muista siitä mitään. En voi sanoa, että lapsuusmuistoni olisivat mitenkään sairaalaelämän värittämiä. Mutta olihan se hieman erikoista nähdä oma, pikkuinen kätensä lojumassa leikkauspöydällä. Vielä värisyttävämpää oli nähdä samainen tassu auki leikattuna, mutta samalla se oli myös äärimmäisen mielenkiintoista. Toisaalta olen vauvakirjaani selatessa tottunut näkemään ties millaisia "pikkuinen käsi ketunraudoissa" -kuvia, että nämäkään kuvat eivät sen enempää vatsaa vääntäneet.
Ystäväni, jolle kuvat myös näytin, katseli niitä kiinnostuneena (kävelevä lääkärikirja kun on) ja totesi sitten, että sitten voi ollakin aika mielenkiintoista, jos joskus murran käteni tai jalkani ja kun lääkärit yrittävät selvittää, miten koota murtunut alue niin, että vältytään virheasennoilta. Hän kun totesi, että äkkiseltään katsottuna röntgenkuvani näyttävät olevan täynnä virheasentoja, jos ei tiedä, mistä on kyse. No, toki myös melkoinen kasa luita puuttuu. No, onpahan minulla nyt ainakin esittää kartta tällaisia tilanteita varten. "Katsokaa, tässä on teille ohje, miten koota tämä palapeli." Tietenkin parempi, etten mene murtamaan yhtään mitään. Se olisi muutenkin kurjaa.
Että sellainen matka menneisyyteen tänään. Oli varsin jännittävää, täytyy myöntää, mutta myös monelta osin ihan valaisevaa.
Tänään kirurgini soitti minulle jätettyäni hänelle viime viikolla viestin, jossa kyselin elokuussa otettujen röntgenkuvien perään. Oli mukava jutella hänen kanssaan, niin kuin silloin elokuussakin. Tavallaan puhuin silloin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa: olinhan ollut todella pieni lapsi, kun viimeksi tapasimme, enkä oikeastaan edes muistanut häntä kuin hyvin hämärästi. Sain sovittua, miten hän toimittaisi kuvat minulle, ja pääsinkin jo illalla katselemaan niin uusia kuin vanhojakin röntgenkuvia.
Kuvat olivat varsin mielenkiintoisia. Niistä näkee hyvin, miten raajani ovat kasvaneet ja muuttuneet. Pienet ja pulleat lapsen kädet ja jalat ovat muuttuneet solakammiksi ja pitemmiksi. Pehmeämmät lapsen luut ovat muuttuneet kovemmiksi. Uudemmista kuvista löysimme elokuussa uuden "varpaan", joka käytännössä toki oli vain pieni jakauma yhdessä luussa. Voi olla, että siinä ovat kahden varpaan luut sulautuneet yhteen ja jäljelle on jäänyt vain hassusti jakautunut luunpää. Minusta tämä oli erityisen hauskaa: löytää nyt itseltään uusi varvas 23-vuotiaana!
Vuosien 1992-1993 kuvien katseleminen herätti vähän omituisia tunteita. En muista noista ajoista juuri mitään. Ihan kuin en olisi ollenkaan katsellut kuvia itsestäni vaan jostakusta muusta. Vähän surullistahan se oli tajuta, että kyllä se vain minä olen niissä kuvissa ja että sairaalaelämä ja leikkaukset olivat tuolloin tiivis osa elämääni. Sinänsä olenkin ihan kiitollinen, että en juurikaan muista siitä mitään. En voi sanoa, että lapsuusmuistoni olisivat mitenkään sairaalaelämän värittämiä. Mutta olihan se hieman erikoista nähdä oma, pikkuinen kätensä lojumassa leikkauspöydällä. Vielä värisyttävämpää oli nähdä samainen tassu auki leikattuna, mutta samalla se oli myös äärimmäisen mielenkiintoista. Toisaalta olen vauvakirjaani selatessa tottunut näkemään ties millaisia "pikkuinen käsi ketunraudoissa" -kuvia, että nämäkään kuvat eivät sen enempää vatsaa vääntäneet.
Ystäväni, jolle kuvat myös näytin, katseli niitä kiinnostuneena (kävelevä lääkärikirja kun on) ja totesi sitten, että sitten voi ollakin aika mielenkiintoista, jos joskus murran käteni tai jalkani ja kun lääkärit yrittävät selvittää, miten koota murtunut alue niin, että vältytään virheasennoilta. Hän kun totesi, että äkkiseltään katsottuna röntgenkuvani näyttävät olevan täynnä virheasentoja, jos ei tiedä, mistä on kyse. No, toki myös melkoinen kasa luita puuttuu. No, onpahan minulla nyt ainakin esittää kartta tällaisia tilanteita varten. "Katsokaa, tässä on teille ohje, miten koota tämä palapeli." Tietenkin parempi, etten mene murtamaan yhtään mitään. Se olisi muutenkin kurjaa.
Että sellainen matka menneisyyteen tänään. Oli varsin jännittävää, täytyy myöntää, mutta myös monelta osin ihan valaisevaa.
 |
| Varvastus 1993 |
 |
| Varvastus 2012 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)