"Eikö tuo ole jo menneisyyttä?"

Hämmästyin, kun lääkärissä käydessäni lääkäri ihmetteli, miksi halusin niin kovasti nähdä raajoistani otetut röntgenkuvat ja puhua asiasta. Hän kysyi, koenko yhä tarvetta puhua asiasta, vaikka se jo tavallaan on menneisyyttä. Tämä häkellytti minua. Menneisyyttä? En uskaltanut siinä tilanteessa sanoa, että minulle käteni ja jalkani eivät ole menneisyyttä, vaikka suuret operaatiot ovatkin ohi: elän asian kanssa joka päivä arjessani enkä voi sanoa, että vammaisuuteni olisi jotenkin menneisyyteeni jäänyt asia. Nyt, kun olen itse siinä iässä, että kykenen ymmärtämään tilastani enemmänkin kuin sen, että minulla on erilaiset kädet ja jalat kuin muilla, en näe siinä mitään ongelmaa, että olen kiinnostunut aiheesta, josta minulle ei loppujen lopuksi ole paljoakaan kerrottu, koska olen ollut niin pieni, kun aihe on ollut erityisen kuumana lautasella.

Tänään kirurgini soitti minulle jätettyäni hänelle viime viikolla viestin, jossa kyselin elokuussa otettujen röntgenkuvien perään. Oli mukava jutella hänen kanssaan, niin kuin silloin elokuussakin. Tavallaan puhuin silloin hänen kanssaan ensimmäistä kertaa: olinhan ollut todella pieni lapsi, kun viimeksi tapasimme, enkä oikeastaan edes muistanut häntä kuin hyvin hämärästi. Sain sovittua, miten hän toimittaisi kuvat minulle, ja pääsinkin jo illalla katselemaan niin uusia kuin vanhojakin röntgenkuvia.

Kuvat olivat varsin mielenkiintoisia. Niistä näkee hyvin, miten raajani ovat kasvaneet ja muuttuneet. Pienet ja pulleat lapsen kädet ja jalat ovat muuttuneet solakammiksi ja pitemmiksi. Pehmeämmät lapsen luut ovat muuttuneet kovemmiksi. Uudemmista kuvista löysimme elokuussa uuden "varpaan", joka käytännössä toki oli vain pieni jakauma yhdessä luussa. Voi olla, että siinä ovat kahden varpaan luut sulautuneet yhteen ja jäljelle on jäänyt vain hassusti jakautunut luunpää. Minusta tämä oli erityisen hauskaa: löytää nyt itseltään uusi varvas 23-vuotiaana!

Vuosien 1992-1993 kuvien katseleminen herätti vähän omituisia tunteita. En muista noista ajoista juuri mitään. Ihan kuin en olisi ollenkaan katsellut kuvia itsestäni vaan jostakusta muusta. Vähän surullistahan se oli tajuta, että kyllä se vain minä olen niissä kuvissa ja että sairaalaelämä ja leikkaukset olivat tuolloin tiivis osa elämääni. Sinänsä olenkin ihan kiitollinen, että en juurikaan muista siitä mitään. En voi sanoa, että lapsuusmuistoni olisivat mitenkään sairaalaelämän värittämiä. Mutta olihan se hieman erikoista nähdä oma, pikkuinen kätensä lojumassa leikkauspöydällä. Vielä värisyttävämpää oli nähdä samainen tassu auki leikattuna, mutta samalla se oli myös äärimmäisen mielenkiintoista. Toisaalta olen vauvakirjaani selatessa tottunut näkemään ties millaisia "pikkuinen käsi ketunraudoissa" -kuvia, että nämäkään kuvat eivät sen enempää vatsaa vääntäneet.

Ystäväni, jolle kuvat myös näytin, katseli niitä kiinnostuneena (kävelevä lääkärikirja kun on) ja totesi sitten, että sitten voi ollakin aika mielenkiintoista, jos joskus murran käteni tai jalkani ja kun lääkärit yrittävät selvittää, miten koota murtunut alue niin, että vältytään virheasennoilta. Hän kun totesi, että äkkiseltään katsottuna röntgenkuvani näyttävät olevan täynnä virheasentoja, jos ei tiedä, mistä on kyse. No, toki myös melkoinen kasa luita puuttuu. No, onpahan minulla nyt ainakin esittää kartta tällaisia tilanteita varten. "Katsokaa, tässä on teille ohje, miten koota tämä palapeli." Tietenkin parempi, etten mene murtamaan yhtään mitään. Se olisi muutenkin kurjaa.

Että sellainen matka menneisyyteen tänään. Oli varsin jännittävää, täytyy myöntää, mutta myös monelta osin ihan valaisevaa.

Varvastus 1993

Varvastus 2012