16. huhtikuuta 2013

Häpeästä

Kirurgini kysyi minulta erään puhelun yhteydessä, olenko koskaan hävennyt käsiäni. Jouduin oikein pohtimaan asiaa. Olenko minä hävennyt käsiäni? Lapsena toki piilotin usein käteni selän taa valokuvissa, mutta en tiedä, teinkö sitä tietoisesti. Se saattoi johtua ehkä ennemminkin pienen lapsen ujoudesta ja halusta olla näyttämättä erilaiselta kuin varsinaisesti häpeästä. En sanoisi sitä häpeäksi. Minusta häpeä on jotain muuta, synkempi ja syvempi tunne omasta kelvottomuudesta. Sellaista en ole käsieni tai jalkojeni vuoksi kokenut. En ainakaan niin, että sitä enää muistaisin.

Kirurgini kyseli myös aiemmin, olenko koskaan halunnut proteeseja. Ei, en ole halunnut. Minusta ajatuskin on vastenmielinen ja ällöttävä. Yleensä harmistukseni liittyy käsieni tai jalkojen vajaaseen toiminnallisuuteen siinä hetkessä, kun en voikaan tehdä jotain (tai en ole vielä keksinyt, miten voisin sen tehdä), enkä rehellisesti sanoen usko, että edes nykyiset proteesit voisivat olla niin hyviä, että ne parantaisivat raajojeni toiminnallisuutta ja olisivat vielä käytännölliset eivätkä vaatisi mitään suuria operaatioita. Jos olenkin joskus ollut turhautunut kiusaamiseen koulussa käsieni epämuodostuneisuuden vuoksi, en usko, että proteesit olisivat varsinaisesti muuttaneet asiaa miksikään: ravun ja saksikäden sijaan minua olisi luultavasti haukuttu kumikädeksi tai vastaavaksi. Normaalilta näyttävä proteesi on kuitenkin vain proteesi, ei oikea käsi, joten se on vähän sama kuin vetäisi naamarin päähänsä: ruman sijaan voitaisiin haukkua kuminaamaksi tai naamaripelleksi. Kiusaaminen tuskin loppuisi. Se vain muuttaisi muotoaan. Sitä paitsi proteesit eivät mielestäni ole kovinkaan kauniita. Enkä edes halua kuvitella kaikkia hiertymiä ja hankaumia, mitä proteesit voisivat aiheuttaa.

En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi hävetä itseäni tai käsiäni. Onhan se välillä vähän noloa ja poskia kuumottavaa, jos pudotan lompakon ruuhkaisessa kassajonossa ja kolikot leviävät pitkin tannerta tai ravintolassa sohellan jotain aterimien tai itse ruoan kanssa. Mutta kun asiaa ajattelee niin ymmärtää, että niin voisi käydä kenelle tahansa. Riippumatta sormien lukumäärästä.

Oman kokemukseni mukaan, kun ei itse tee asiasta numeroa ja käyttäytyy ihan normaalisti, eivät toisetkaan ihmiset reagoi niin voimakkaasti. Uskon, että se johtuu siitä, että ihmiset reagoivat helpommin ja voimakkaammin poikkeavaan käytökseen kuin poikkeaviin käsiin, joita ei edes välttämättä huomaa heti. Eikö salaileva, häpeilevä ja piilotteleva käytös muka herättäisi sinussa epäilyksiä ja ennakkoluuloja? Varmasti herättäisi! Useat ystäväni ovat sanoneet, etteivät ole kiinnittäneet käsiini ja jalkoihin huomiota, ennen kuin vasta oltuaan kanssani pitempään tekemisissä: epämuodostumat eivät ole olleet ensimmäinen asia, minkä he ovat minussa huomanneet. Monesti ystäväni myös kertovat - joskus hieman pahoitellenkin, mutta aivan syyttä - että he unohtavat vammaisuuteni ja että en aina pystykään tekemään kaikkea ihan samoin kuin he. Minusta unohtaminen on vain hyvä asia. Se kertoo, että olen heille ensisijaisesti jotain muuta kuin vammainen.

Totta kai maailmaan mahtuu ihmettelijöitä, pällistelijöitä ja hysteerisiä kauhistelijoita, mutta näiden tapausten kanssa on vain elettävä. Onhan se totta, että erilaisuus vetää katseita ja luonnostaan hieman kauhistuttaa ihmisiä, mutta loppujen lopuksi erilaisuus voi olla mitä tahansa, sen muodolla ei ole niinkään väliä. Joten minä en ainakaan jaksa häpeillä käsiäni. Pääsen paljon helpommalla, kun minun ei tarvitse miettiä, miten kätken käteni.

Toisaalta joskus kyllä ihmisten tuijotukset kyllästyttävät ja väsyttävät ja etenkin, jos tuijottaminen vie energiaa kommunikaatiolta, usein katson parhaaksi tilapäisesti viedä käteni pois näkyvistä häiritsemästä toisen keskittymistä varsinaiseen asiaan. Useimmiten visuaalisen ärsykkeen katoaminen auttaa, mutta pyrin kyllä välttämään käsieni piilottamista viimeiseen asti. Mieluummin sitten vaikka huomautan asiallisesti tai kehotan vain kysymään, jos siltä tuntuu.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti