Tanssin nyt keväällä todella paljon. Ihmettelinkin, miten hyvin jalkani jaksoivat, mutta tulihan se sieltä, kipu, tuo tuttu vieras. Liika tanssiminen oli taas rasittanut vasemman jalan vasenta varvasta, ja rasitus tuntui parin viikon ajan kipuna nilkassa ja jalkaterässä. En lainkaan ihmettele, että jalka ja nilkka protestoivat sitä, miten toistuvasti niiden päälle puolivarpailla varataan koko sorjat 60 kiloani. Varsinaisesti pinta-ala, jolle kaikki tuo paino kohdistuu, ei ole järin suuri eikä se missään nimessä jakaudu tasaisesti, ja nilkankin asento on vino.
Olen tottunut siihen, että jalkani rasittuvat tanssimisesta. Muistan, miten tulin kotiin balettitunneilta ja vain vaapuin eteisestä omaan huoneeseeni, nostin jalat ylös tai upotin jääkylmään veteen arastavat tanssiräpyläni. Vielä rankemmaksi kipu kävi irlantilaista tanssia harrastaessani, mutta ei niin kamalaksi, että se olisi pitänyt minut poissa harrastuksen parista. Pahimmillaan jalat eivät ehtineet palautua viikossa edellisestä tunnista, ja hoipersin tunnille jalat jo valmiiksi muusina. Sama jatkuu edelleen, mutta vain eri tanssilajin parissa lopetettuani irkkutanssin muista syistä.
Tosin nykyään osaan kuunnella paremmin kehoani ja tiedän, missä rajani menevät. Toisaalta myös toistuvasti rikon noita rajoja. Koska on pakko tanssia. Se antaa kuitenkin enemmän kuin ottaa. Sitä paitsi olen vakaasti sitä mieltä, että tanssiminen kuitenkin vahvistaa jalkojani, mikä on hyvä asia, kun ottaa huomioon, miten vempulat ne muuten ovat. Joten en aio myöskään lopettaa tanssimista pienen tai vähän isommankaan särkyilyn vuoksi. Nyt lääkekaappini vakiovarustukseen kuuluukin aina kylmägeeli ja ideaaliside, jotta saan tarvittaessa tuettua kipuilevan koipeni.
Totta kai kipu aina herättää vähän huolta. Mitä tein väärin? Miten pitkään minun pitää lepuuttaa jalkaa? Meneehän se varmasti ohi? Eihän mitään ole mennyt pysyvästi rikki? Voinhan vielä jatkaa tanssimista? Ihan näin radikaaleja kysymyksiä ei tietenkään pyöri päässä, jos jalkoja vain vähän kuumottaa ja väsyttää. Mutta aina välillä, kun jalat rasittuvat kunnolla liiaksi, nämä kysymykset kyllä pomppaavat mieleeni hyvinkin raskaina. Näin kävi nyt juuri parina viime viikkona, kun jalat tuntuivat olevan ihan kokonaan rikki kaikesta barokista. Nilkat olivat arat ja tuntuivat todella veltoilta. En ollut mitenkään telonut jalkojani, joten tiesin, että mikään ei varsinaisesti voi olla tapaturmaisesti rikki: kyse oli vain rasituksesta. Kipuilun jatkuttua useamman päivän, yli viikon aloin huolestua. Koska järjestämämme naamiaistanssiaiset lähestyivät, minua alkoi pelottaa, etten voisikaan tanssia siellä. Tiesin, että minulle olisi mahdotonta vain istua ja katsella muiden tanssimista. Toisaalta olin myös luvannut työstää yhden soolotanssin ja yhden paritanssin esitettäväksi samaisessa tilaisuudessa. Soolotanssista jouduin luopumaan, koska en yksinkertaisesti kyennyt harjoittelemaan sitä riittävästi, jotta olisin saanut sen esityskuntoon, ja päätin panostaa rajoitetun treenimääräni paritanssiin.
Lepuutin jalkaa pari viikkoa. Treeneissä tanssin kevyemmin, jätin puolivarpaille nousemisen ja muun hienostelun ja vain kävelin kuvioita läpi muiden mukana, huutelin ohjeita ja sellaista. Sidoin vasemman jalan muutamana pahimpana päivänä. Olin pahuksen ahdistunut, kun en tiennyt, miten kauan jalka aikoi särkyillä ja milloin pääsisin taas tanssimaan - vai pääsisinkö enää ollenkaan? Myös tanssiaiset Svartsjössä Ruotsissa lähestyivät tuskaisen nopeasti, ja ajatus, etten pääsisi siellä tanssimaan, oli musertava. Noina hetkinä kirosin, miksei minulla voi olla normaaleja, terveitä jalkoja, joilla tanssia.
Onneksi kipuilu kuitenkin meni ohi levolla vähän reilussa parissa viikossa, vaikka välillä tanssinkin vähän. Saatoin tanssia aivan normaalisti naamiaistanssiaisissa, vaikka vähäinen treeni näkyikin heti esityksessä horjahteluina ja liikkeiden epävarmuutena ja epäpuhtautena, mutta pääasia, että pystyin kuitenkin tanssimaan. Nyt voin hyvillä mielin odottaa myös Svartsjön tanssiaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti